Pienestä kiinni

Taas eilen saatiin muistutus elämän hauraudesta, siitä kuinka pienestä kaikki voikin olla kiinni.

Miehen työtehtäviin kuuluu huolehtia erään koulun lämmityssysteemistä. Lämmitys hoidetaan hakkeella, ja hakesäiliö on aika suuri kuten kuvasta näkyy. Näin talvella hake saattaa jäätyä pinnalta jättäen jälkeensä kuoren, jolloin näyttää siltä kuin säiliö olisi vielä aika täynnä. Tämän takia pitää aina välillä tarkistaa miten asian laita todellisuudessa on.

Tästäkin kuvasta näkyy, miten hakkeessa on onkalo, eli haketta on palanut. Alin hakekerros siis liikkuu eräänlaista linjaa pitkin kohti suurta polttimoa, mutta aika kavala on tää säiliö, kun tässäkään ei kuva kerro hakkeen todellisesta määrästä yhtään mitään.

Mies oli eilen YKSIN mennyt kopistelemaan hakekasaa lapiolla ja menettänyt tasapainonsa niin, että humpsahti pää edellä säiliöön. Onneksi oli lapio kädessä jottei hautautunut alas ropisevan hakkeen alle, vaan jäi "pinnalle". Iski siinä hötäkässä jalkansa kipeästi, mutta se nyt on pientä siihen verrattuna mitä olisi voinut tapahtua.

Huhhuh.

Olen onnellinen, että mulla on mun mies ja se on edelleen hengissä. Pienestä se voi olla kiinni. Onneksi miehen pomo päätti eilisen tapauksen jälkeen ettei hakesäiliötä huolleta enää yksin, vaan aina on oltava työkaveri mukana. Päätös helpottaa vähän kotijoukkojenkin huolta.

Kiitollisina mentiin eilen nukkumaan, en halua edes ajatella miten asiat voisivat olla. Olen onnellinen ja kiitän Luojaani, että meillä on toisemme. Ja juuri tämä elämä, monista vastoinkäymisistä ja huolista huolimatta arvokas ja ainutlaatuinen. Kiitos! <3

Paastoon laskeutumisesta

Nyt se olis sitten paaston aika. Mulla se ei tarkoita (valitettavasti) herkuista luopumista, en näköjään klaaraa moista tällä hetkellä. (Suklaakakkua tekee nytkin mieli vimmatusti.) Eikähän paasto periaatteessa syömisestä luopumista tarkoitakaan. Luopumistahan se käsittelee, mutta myös saamista ja vapautumista asioista, jotka painavat ja jarruttavat. Fredrikalle terkkuja, sun sanomisena asia valaistui minullekin uudella tavalla. :)

Itse luen mieluusti tätä Jesajan lukua, joka vuosi vuodelta puhuttelee. Voi vain toivoa, että siitä jäisi jotakin omaankin arkeen, eikä se oma napa olis aina lähimpänä. Aika vapauttavaakin se voisi olla. Saas nähdä miten käy. Lapset ottivat muuten paaston itse puheeksi ja pyysivät, ettei syötäis ollenkaan roskaruokaa pääsiäiseen mennessä. Ohhoh! Olikohan koulussa ollut puhe paaston ajasta, kotona kun ei oltu asiasta puhuttu ollenkaan.

Ehkäpä paaston aikana ja sen jälkeen tapahtuu kasvun ihme, kuten kuvan amaryllikselle. Olin jo luopunut toivosta, minä kun en noita jouluksi ikinä saa kukkimaan. Kuolleelta näytti tämäkin sipuli, kunnes yksi päivä huomasin salassa kehittyneen yllätyksen. Jossain vaiheessa kevättä tuo kai sitten kukkii, jos ei emäntä onnistu kukintaa pilaamaan.

Oikein hyvää ja siunattua paastonaikaa sinulle, paastositpa taikka et. :)

Kaikki ei mahdu laatikkoon

Remontti tässä talossa saa aina aikaan samoja reaktioita; iloa kyllä, mutta myös pysähtymistä pakostakin. Aina tulee jostain komeroiden kätköistä esiin vanhoja valokuvia, muistilappusia ja pankin papereita, joissa ei ole minun nimeni eikä minun kuvani. Aiemmin se kismitti niin, että roskapussin piti olla kovasti lähellä, mutta nyt sydänalaa kirpaisee vain hetken, eikä kaikkea vanhaa tarvitse suinpäin hävittää.

Tämän rempan aikana jo kadonneeksi luullut entiset hää- ja vauvakuvat pulpahtivat taas esiin. Sydän muljahti rinnassa yhden ylimääräisen kuperkeikan, mutta järki voitti ja laitoin kuvat yhteen laatikkoon lapsille muistoksi. Miehen mielestä ainakin hääkuvat voisi laittaa roskiin, mutta minusta lapsilla on oikeus saada ne jossain vaiheessa haltuunsa. Ei ehkä nyt, mutta myöhemmin. Taidan tehdä jokaiselle muksulle oman "muistolaatikon", jonne kerään vanhat kuvat sekä lasten piirrustuksia ja askarteluja. Saavat lootat mukaansa sitten joskus kun lähtevät omilleen.

Kaikki ei mahdu laatikkoon, eikä pidäkään. Menneisyys jättää meihin omat jälkensä, mutta niiden jälkien ei tarvitse määrittää tätä nykyhetkeä eikä tulevaa. Muistan, kun ihan alkuaikoina kovasti mietin josko voisimme olla mieheni kanssa onnellisia, vai olisiko menneisyys liian iso taakka meille molemmille kannettavaksi. Ihana ukkoseni vastasi siihen rauhalliseen tapaansa, että meistä tulee juurikin niin onnellisia kuin itse päätämme. Ei tähän muita tarvita, eikä pidä soppaa hämmentämään päästääkään.

Ihan oikeassahan tuo remppareiska oli, ja olen tosi onnellinen että uskalsin luottaa tähän onneemme. Se oli silloin vasta pienenä loisteena silmäkulmassa, mutta on saanut kasvaa vuosien saatossa käsin kosketeltavaksi. Ei niin, etteikö se kovin helposti livahda läpi sormien, mutta meidän tehtävänämme on pitää siitä huolta ja ruokkia sitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Pitäkää huolta rakkaistanne, aika on lyhyt. Ikävinä aikoina muistelkaa alkuaikojen kipinää ja houkutelkaa se takaisin. Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Kuten yksi lauluntekijä kertoo, "Maailman voi valloittaa jos huvittaa, vaan onnen saa jos uskaltaa rakastaa."

Loppuun laitan kyllä vielä tekstin toiseltakin tekijältä. Koittakaas kuunnella. Aika ihana! Siis laulu... ;)

Tiedän, että silmäni voisivat loistaa lailla tähtien
Tiedän, että voisin olla komea heti aamusta lähtien
Tiedän, että sulla on monta sellaista toivetta
Jota en osaa toteuttaa, joku toinen vois osata

Tiedän olevani hidas ja joskus liian tavallinen
Silti tiedän sen, tiedän sen olit jollekin ensimmäinen
Mulle oot se viimeinen

Olen yrittänyt opetella sujuvasti liikkumaan
Ja aina tilaisuuden tullen pyytää sinua kanssani tanssimaan
Vaikka tiedän sulla on varmaan jonossa monta ottajaa
Monella tapaa mua parempaa

Tiedän olevani ujo ja joskus liian tavallinen
Silti tiedän sen, tiedän sen olit jollekin ensimmäinen
Mulle oot se viimeinen
Tiedän sen olit jollekin ensimmäinen
Mulle oot se viimeinen.

Pyhäinpäivänä 2011

Hieman yli puoli vuotta sitten ei meistä kukaan vielä tiennyt mitä päivät tuovat tullessaan. Vain reilu kuukausi, ja äiti oli poissa. Vaikka sairauden tiedettiin olevan parantumaton, jokainen kuvitteli arjen jatkuvan kohtalaisen normaalina ilman sen suurempia ongelmia. Yhtäkkiä elämä kääntyi päälaelleen, eikä mikään ollut niinkuin ennen.

Matkalla tuntemattomaan

Tänä pyhäinpäivänä ikävä on kova. Arki on rullannut ihmeen hyvin, mutta juhlapyhät tuntuvat vaikeilta. Erityisesti harmittaa, etten pääse kotikirkkoon kuulemaan nimienlukua. Meillä eivät kaikki muksut ole kunnossa, eikä parinsadan kilometrin matka silloin ole ollenkaan järkevä vaihtoehto. Näin se välillä menee. Aina ei saa sitä mitä haluaisi.

Onneksi meillä on jälleennäkemisen toivo. Emme jää suruun ja murheeseen ikuisesti. Rakkaus kantaa yli surun ja ikävän. Vaikkei toinen ole enää vierellä, yhteisen elämän muisto lämmittää mieltä joka päivä.

Voi äiti, mulla on sua kamala ikävä! :´/

Surusta ja ikävästä

Välillä sitä unohtaa, että on suruaika. Miten siihen suhtautuu, sen päättää tietysti jokainen itse. Minä olen yrittänyt elää elämääni ihan normaaliin tapaan. Suru tulee tietysti välillä pintaan, mutta ei mitenkään häiritseväsi, tai mitenkäs tämän nyt selittäisi... Tuli kamala selityksen tarve, kun en itse muistanut, että tässähän on kulunut kaksi kuukautta äidin kuolemasta.

Vaikka äidin kuolema on minun elämäni suurimpia menetyksiä ja suruja, elämä on ihmeellisesti näyttänyt menevän eteenpäin. Jopa niin, että jostain olen surun tilalle saanut kovasti kiitollisuutta menneestä ja tämänhetkisestä elämästä. Huomisesta en tiedä, mutta uskon, että asiat järjestyvät juuri niinkuin on tarkoitettukin.

En myöskään halua ajatella että äiti on poissa ikiajoiksi, vaan että hän meni edeltä sinne, minne meillä ei vielä ole pääsyä. Hän tiesi mihin oli matkalla, ja pystyi siksi olemaan rauhallinen ja levollinen sairauden ja kuolemankin edessä. Toivon, että sama rauha saisi olla myös minun sydämessäni. Lahjaksi saamani usko kannattelee arjen myrskyissä ja antaa todellakin lepoa ja rauhaa sydämen murheisiin. Ei kaikki ole tässä, vaan elämässä on vielä jotain, mistä meillä on vain pieni ja hauras aavistus. Sitä suojellen ja varjellen menen elämässä eteenpäin.

Kerran vielä tavataan, pidä mulle paikkaa äiti!

Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku,

mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä,

viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina,

ja me muutumme. Sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen,

ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen.

Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen, ja tämä kuolevainen pukeutuu

kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu:

"Kuolema on nielty ja voitto saatu". "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" Mutta kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki.

Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen

Kristuksen kautta! Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät,

aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.

1 Kor 15: 51-58

Sinun tahtosi

Onko armoa se, että rukouksiimme vastataan toivomallamme tavalla? Että sairaus väistyy ja sen pienimmätkin merkit häipyvät? Tuleeko sairauden tilalle terveys, vaiko kenties jotain aivan muuta? Ehkä on sittenkin armollisempaa että asiat ovat juuri niin kuin ovatkin.

Kovin harvoin sitä miettii, mikä todella on meille parasta. Onko se se, että asiat saavat olla hyvin, että suurimmilta ongelmilta ja ristiriidoilta vältytään? Vai ehkäpä juuri se, että mikään ei ole täydellistä, vaan kovin ristiriitaista ja puutteellista? Että kaikkien ristiriitojen ja elämän vajavaisuuden keskelläkin saamme elää, valita ollakko - jos ei nyt onnellinen - niin elämästä kylläinen, taikka vastaavasti katkera siitä mitä ei ole, eikä ehkä koskaan tulekaan?

Minä rukoilin tähän päivään saakka paranemista, sairauden väistymistä ja uutta alkua. Jostain tajuntaan kasvoi verson lailla ajatus siitä, että ehkä näin onkin parhain päin. Mistäs minä tiedän mihin minun rukoukseni vievät, mikä on se tie mikä niiden toteutuessa olisi vielä kuljettava? En anna periksi, mutta rukoukseni olkoon tästä eteenpäin "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Se riittää.

Meidän turvamme

Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset." Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

Psalmi 90:1-6

Kaiken tämän luopumisen keskellä lapset haluavat aamupalaa, laulavat autossa Lady Gagaa, viettävät ystävän synttäreitä. Koira tahtoo työpäivää ennen ulos leikkimään, töistä tullessa sama juttu. Päivällä työpaikan vakimummot hakevat troppia vaivoihinsa ja jaarittelevat turhia pakkasista. Ihan kuin tämä talvi loppuisi nopeammin jos siitä joka päivä valittaa.

Ja minä mietin miten olisi pitänyt elää, olenko tarpeeksi rakastanut, miksi piti silloinkin sillä tavalla toimia? Miksen ollut enemmän läsnä, miksi juoksin niin paljon omia asioitani? Osasinko rakastaa, osaanko sitä vieläkään? Osasinko näyttää ja osoittaa että kyllä minä rakastin, ja vieläkin rakastan?

Onneksi on vielä aikaa, aikaa puhua ja osoittaa rakkautta. Näin haluan uskoa ja toivon kaikesta sydämestäni että se on totta.

"Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä." Saarnaaja 12:1

Neljä vuotta

Neljä vuotta sitten minä tuli tähän taloon ensimmäisen kerran. Vessassa käydessä näin kolmen lapsen hammasharjat rivissä seinälle kiinnitetyssä telineessä. Meinasi päästä itku. Kai sen jo silloin tiesi, ettei täältä noin vain lähdetä. Ei ainakaan enää silloin kun näki lasten hymyn ja miehen ystävälliset silmät hänen kysyessään josko tavattaisiin vielä uudestaan.


Neljä vuotta. Lyhyt kuin silmänräpäys, pienimmälle yhtä pitkä kuin koko tähänastinen elämä. Tänä päivänä voin sanoa olevani onnellinen.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kiitollisin mielin täällä mietitään aiempia sukupolvia, joiden ansiosta meillä on vapaa maa. Ostin lehden, jossa kerrotaan naisten kohtaloista sotien aikana. Hurjaa luettavaa. Ei voi kuin ihmetellä kiitollisena, miten he ja Suomen miehet ovat sota-ajoista selvinneet. Vapauden hinta on ollut karmaiseva.

Heidän tekemänsä uhrauksen vuoksi minä saan täällä kotona paistaa kakkuja ja leipää jouluksi, istua ruokapöytään ja syödä itseni kylläiseksi. Ei voi kuin kiittää ja pyytää että Herra siunaa maatamme ja varjelee sodalta.

Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs.
Kaitse ain kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä
heikkoja edessäs.
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.

Herramme, kirkasta meille
kasvos laupiaat,
niin että armosi alla
toivoa rohkaisemalla
kukkivat roudan maat.
Vaivoissa näytä meille
kasvosi laupiaat.

Tutkien sydämemme
silmäs meihin luo.
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo.
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo.

Virsi 584

If you have

Tämän lainasin Malenan blogista. Ajattelemisen aihetta siinä on kerrakseen.

Perhosia

Löysin Lidlistä neljällä eurolla kaksi isoa tarra-arkkia sisustustarroja. Perhoset sopivat väreiltään tyttöjen huoneeseen kuin nappi silmään. Mistähän tuokin sanonta on saanut alkunsa..?


Jotenkin oli kiva kun sai kaiken sen vaaleanpunaisen keskelle vähän jotakin piristystä. Minä kun en koe noita autokuvia niinkään piristävinä, huokaus. Näkee kyllä että lapset on isin tyttöjä ja poikia. Autokuvia löytyy molemmista lastenhuoneista. Ihan lasten itsensä ripustamina.


Ai niin, tomaattien lisäksi olemme saaneet pakastimen täyteen lihaa. Tuosta vaan! Mies tuli kahden kassin kanssa eilen illalla ja sanoi että nää oli meille lähetetty. Tänään tuli kassillinen lisää. Pakastin on ihan täynnä.

Tuli vaan mieleen tää:

"Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin." Luukas 6:38

Vehnänjyvän laki

Luin tässä hiljattain Ulla-Christina Sjömanin kirjoituksen vehnänjyvän laista. Näin pääsiäisen aikaa se puhutteli erityisesti. Sjöman oli kylvänyt rairuohoa, ja muutama siemen oli tippunut purkin ulkopuolelle. Eiväthän ne sivuun pudonneet siitä mihinkään kasvaneet.

Samoin koen meidän laitamme olevan. Vehnänjyvän laki koskee meitä kaikkia. On kaiketi kyse siitä, mitä me voimme antaa itsestämme toisille. Monesti sitä miettii että mitä ihmettä minä tästä ja tuosta taas saan. Voisikos joskus ajatella toisin, mitä toiset tästä saavat? Voinko minä antaa toisille sitä, mitä he tarvitsevat?

Ei sen tarvitse olla aina jotain SUURTA ja elämää mullistavaa, vaan ihan arjen pieniä asioita. Monesti se kiteytyy lasten tullessa taas tuhannen kerran ulkoa sisälle pyytämään että laittaisin haalarin kuminauhan kengän alle, tai vetäisin housunlahkeen kumpparin päälle. Tai zorro-naamion värkkäämistä, vaikka zorro ei omasta mielestä kuulu pääsiäiseen... Tai iltasadun lukemiseen kun on itse rättiväsynyt ja haluaisi lapset sänkyyn vain mahdollisimman nopsaan, että saisi itse hieman hengähtää. (näin meillä...)

Äitini sanoi aikoinaan, ettei itsekäs elämä tuo onnea. Elämän jakaminen toisten kanssa ja toisten hyväksi tekee elämästä mielekkään. Ei helpon, mutta kaikessa kaaottisuudessaan elämisen arvoisen.

Siunattua pääsiäistä kaikille!

Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.

Johanneksen evankeliumi, 12:24-26