Kutsu

Äitini sai kutsun Taivaan kotiin aamuyöstä 24.03.2011.

19.01.1947-24.03.2011

"Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä."

Joh 10:28-29

Sinun tahtosi

Onko armoa se, että rukouksiimme vastataan toivomallamme tavalla? Että sairaus väistyy ja sen pienimmätkin merkit häipyvät? Tuleeko sairauden tilalle terveys, vaiko kenties jotain aivan muuta? Ehkä on sittenkin armollisempaa että asiat ovat juuri niin kuin ovatkin.

Kovin harvoin sitä miettii, mikä todella on meille parasta. Onko se se, että asiat saavat olla hyvin, että suurimmilta ongelmilta ja ristiriidoilta vältytään? Vai ehkäpä juuri se, että mikään ei ole täydellistä, vaan kovin ristiriitaista ja puutteellista? Että kaikkien ristiriitojen ja elämän vajavaisuuden keskelläkin saamme elää, valita ollakko - jos ei nyt onnellinen - niin elämästä kylläinen, taikka vastaavasti katkera siitä mitä ei ole, eikä ehkä koskaan tulekaan?

Minä rukoilin tähän päivään saakka paranemista, sairauden väistymistä ja uutta alkua. Jostain tajuntaan kasvoi verson lailla ajatus siitä, että ehkä näin onkin parhain päin. Mistäs minä tiedän mihin minun rukoukseni vievät, mikä on se tie mikä niiden toteutuessa olisi vielä kuljettava? En anna periksi, mutta rukoukseni olkoon tästä eteenpäin "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Se riittää.

Tuplana, kiitos!

Viskiä tänne ja sassiin! Ei sentään pullosta, vaan syön täällä salaa suklaamunia viskitäytteellä. Mums. Jotain hyvää tässäkin rasittavassa päivässä. ;)

Pomolla on taas joku kettuiluviikko menossa. Sillä tulee tällaisia viikkoja tasaisin väliajoin, meinasin jo kysyä kärsiikö se naistenvaivoista, mutten viitsinyt. Rasittaa kuunnella kettuilua joka päivä. Yleensä se kyllä loppuu, kun mulla menee hermot ja näpäytän takaisin. Mut oikeesti, täytyykö aikuisten ihmisten toimia kuin pahaiset kakarat?


Yritän kovasti suhtautua pomon piikittelyyn hälläväliä-asenteella, mutta aina lopulta mun kielenkannat vapautuu ja eukko saa kuulla kunniansa. Hänen mukaansa kukaan aiemmista työntekijöistä ei ole hänen kanssaan mun tavallani tapellut. No ei kai, kun ovat lähteneet lätkimään parin kuukauden jälkeen, yksi nainen jopa kaksi viikkoa kestettyään... Mut tähän työhön haastatellut henkilö on käynyt jo kahdesti multa kysymässä miten menee, nyt näin myöhemmin olen tajunnut hänen jo haastattelun aikana yrittäneen vinkata että työilmapiiri tässä työpaikassa ei ole ehkä se kaikkein positiivisin.

Toisaalta tää kettuiluviikko tuli aivan oikeaan aikaan. Mietin viime viikolla nimittäin paastoa, ja Heinimäen kolumni antoi mulle paastosuunnan. Ei siis ruokaa tai muuta, mutta kielenkantojen kurissa pitämistä. Pahan puhumista en ole voinut välttää, kuten tästä postauksestakin jo käy ilmi, mutta yritystä on. Vaan kyllä on kuulkaa vaikeeta... Mites teillä muilla, onko paasto päällä ja miten on onnistunut?

Tähän loppuun vielä sen oikean paaston ohjeet.

Hey spaceman ja kettu

Käytiin eilen kelkkailemassa. Kypärät päässä oli olo kuin avaruusmiehellä. Ilma oli hieno ja kelkka kulki aika kivasti. Tosin mun ehdotuksesta mentiin myös metsätietä, ja kaaduttiin kahdesti. Ihan umpihankeen ei tuo meidän kelkka passaa, saati sitten syväuraiselle metsätielle. Onneksi jalka jäi kelkan alle ihan pikkuisen vaan, eikä vahinkoa sattunut, mutta käännyttiin kaatumisen jälkeen takaisin valmiiksi tampatulle kelkkareitille...


Eilisen kelkkailun tuloksena kaikki lihakset on kipeenä, mutta silti mentiin tänään vielä hiihtämään. Auu, ei auttanut asiaa. Vielä enemmän jumissa kuin aiemmin. Olispa nyt se sauna niin sais lihakset rennoksi!


Hiitoreissulla nähtiin ketun jälkiä, se ei vielä ole käynyt pyydykseen. Lapset siis yrittävät ottaa kiinni, kun mies epäilee ketun olevan karannut tarhalta (niitä on tällä alueella paljon) Pyydys on ollut useamman kerran jo ilman namupalaa, joten aika ovela hemmo siellä on käynyt. Hyvä kettu, mä tsemppaan sua!

Tarpomista

On tässä eestaasreissaamisen aikana ehditty välillä muutakin kuin istua autossa tai sairaalassa. On esimerkiksi

-oltu hiitokilpailuissa jossa kaikki saivat mitalin
-käyty jäällä kiihdytysajoja ihmettelemässä
-tavattu ystävä kovan tuulen aikana ja oltu onnellisia toppatakeistamme
-hiihdetty umpihangessa miehen kanssa niin että varpaisiin sattui
-tehty laskiaispullia mantelimassalla ja hillollakin
-puhuttu pitkiä puheluita ja huomattu ettei lasku olekaan luvatun kaltainen
-hankittu etukortti ruokakauppaan
-tehty kaikkea tavallista ruuanlaitosta vessanpesuun ja lapasten etsimiseen

Silti olo on välillä kuin umpihangessa tarpoisi. Mieli repii kahtaalle. Pitäisi olla kotikaupungissa, toisten tukena, ottamassa vahtivuoroja sairaalassa. Töitä ei jaksaisi, ei myöskään kiljuvia kakaroita, tappeluita ja kinastelua istumajärjestyksestä.

Aina ei saa valita. Ehkäpä sitä kaikesta oppii, pinna venyy kiristymisen sijaan, omat toiveet ja haaveet pienenevät realistisiin mittoihin. Tapetit ja maalisävyt vaihtuvat toiveeseen nähdä vielä kerran, kuulla yhä heikko vastaus puhelimen kautta toivotettuun hyvään yöhön. Mitä silloin on väliä millaiset seinät kodissa on, kunhan eivät päälle kaadu.

Onni ei olekaan riippuvainen terveydestä, itsemääräämisoikeudesta, jalkojen kantavuudesta. Ei huimaamattomuudesta, ei pahoinvoimattomuudesta, ei tukan päässä pysymisestä, ei ruuan syömisestä eikä varsinkaan siitä, missä muodossa ravintomme saamme. Ei myöskään siitä saako yönsä viettää kotona vai sairaalassa, yksin vai tuntemattoman ihmisen kanssa. Mikään ei ole kuin ennen, eikä sitä entistä osaa enää kaivatakaan. On vain onnellinen siitä mitä on. Juuri nyt. Huomisesta kun ei koskaan tiedä.

Onni on pieninä palasina sairaalan hajussa, hihkeässä poskessa ja kädessä. Onni on uupuneen saadessa nukkua vaikka koko päivän, mutta myös siinä että sittenkin herää kun häntä puhutellaan. Että sittenkin aukaisi silmät ja tunnisti. Että minä sain nähdä, pitää vielä kerran kädestä. Ehkä ensi viikolla uudestaan.

"Vielä mä toivon vaikkei täällä
Toivoa olis ollenkaan
Tarraudun käteen vapahtajan
Käy Herra meitä siunaamaan"

1034

Yhden viikon kilometrisaldoksi tuli 1034. Kolme kertaa kotikaupunkiin ja takaisin, muutaman kerran töihin. Ei ihme että vähän väsyttää. Silti saa olla onnellinen jokaisesta kilometristä. Vielä ehdimme, vielä ehdin.

Huonolta ja mahdottomaltakin vaikuttavan tilanteen edessä en aio antaa periksi. Uskon edelleen ihmeisiin ja rukouksen voimaan. Jos ei ihme olekaan sellainen kuin minä toivon, niin suostuttava siihenkin on. Ihmeeksi lasken kyllä oman mielenlaatuni muuttumisenkin, joten ihmeitä tapahtuu. Yhä edelleen.

Siunattua viikkoa jokaiselle! Muistetaan toisiamme.

"Me saamme rohkeasti lähestyä Jumalaa uskoen, että hän kuulee meitä, mitä sitten pyydämmekin hänen tahtonsa mukaisesti."
1 Joh 5:14

Meidän turvamme

Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: "Palatkaa tomuun, Aadamin lapset." Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

Psalmi 90:1-6

Kaiken tämän luopumisen keskellä lapset haluavat aamupalaa, laulavat autossa Lady Gagaa, viettävät ystävän synttäreitä. Koira tahtoo työpäivää ennen ulos leikkimään, töistä tullessa sama juttu. Päivällä työpaikan vakimummot hakevat troppia vaivoihinsa ja jaarittelevat turhia pakkasista. Ihan kuin tämä talvi loppuisi nopeammin jos siitä joka päivä valittaa.

Ja minä mietin miten olisi pitänyt elää, olenko tarpeeksi rakastanut, miksi piti silloinkin sillä tavalla toimia? Miksen ollut enemmän läsnä, miksi juoksin niin paljon omia asioitani? Osasinko rakastaa, osaanko sitä vieläkään? Osasinko näyttää ja osoittaa että kyllä minä rakastin, ja vieläkin rakastan?

Onneksi on vielä aikaa, aikaa puhua ja osoittaa rakkautta. Näin haluan uskoa ja toivon kaikesta sydämestäni että se on totta.

"Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä." Saarnaaja 12:1