Elämä jatkuu. Sen sai huomata jo aiemminkin. Ei pääse karkuun ruuanlaittoa, ei koiran ruokintaa, ei työvaatteiden valintaa. Suihkussakin on pakko välillä käydä, ja kaupassa. Virallisia asioita pitää hoitaa. Pakotietä arjesta ei siis näytä löytyvän, ja ehkäpä hyvä niin. Eihän tässä muuten eteenpäin pääsisikään.
Mun äiti ei enää ikinä soita mulle. Koskaan enää me ei puhuta puutarhasta tai siitä milloin sammalruusu mahtaa kukkia. Ikinä enää mun äiti ei tee mahtilöytöjä Lidlistä, eikä kysy ostetaanko jätskiä illaksi. Ei liioin hän näytä vaatelöytöjään kirppiksiltä. Enää se ei heiluta iloisena ikkunasta kun lähdetään kotimatkalle ja pyydä soittamaan sitten kun ollaan perillä.
Tää on ihan kamalaa. Sydäntäraastavaa. Itku on vieraana joka päivä.
Kuoleman lopullisuus on niin kamalaa, juuri tuo "koskaan ei enää" tässä elämässä. Ikävä on varmasti tosi suuri. Olet onnekas, kun sinulla on ollut läheinen äiti! Mutta rakkauden ja menettämisen hinta on kova. Voimia kaiken keskelle! Halaus!
VastaaPoistaKyllä se alkuaikoina ainakin ikävä on, pikkuhiljaa aika auttaa. Silti joku pieni asia, josta tulee äiti mieleen, voi riipaista ikävänä.
VastaaPoistaMutta tosiaan olet onnekas, kun teillä on ollut läheinen suhde, se on ollut suuri rikkaus!
Se on varmasti sydäntä raastavaa... Voimia ja jaksamista sinulle <3
VastaaPoistaKiitos kaikille! Onneksi on mukavat muistot ja muuta perhettä jonka kanssa pulista ja muistella. Ei tätä yksin jaksaisikaan.
VastaaPoista